Oli vain jotenkin pakko kirjoittaa...
Useat ihmiset uskovat, että kaikesta pääsee yli. Ainankin ulkoisesti pääsee mielestäni, mutta tietyt äänet, esineet, ajat, paikat, ilmiöt jne. muistuttavat kaikesta siitä mitä on menettänyt. Kuten minä menetin rakkaimman hevoseni. En jotenkin ole kyennyt kauheasti suremaan sitä, ainankaan ulkoisesti. Mutta esimerkiksi auringonnousu, Autiotalo (kappale), ruskea satula ja ravi saavat oloni usein tuntumaan tukalalta. Muistan kuinka me Lindan kanssa seisoimme katsomassa auringonnousua, Zilla vieressäni. Muistan, kuinka me istuimme Antun ja Zillan selässä, pitäen toisiamme kädestä kiinni ja keksimässä uusia sanoja Autiotalolle. Muistan sen älyttömän kovan vauhdin hurman, muistan kaiken.
Silloin voin vain miettiä, mitä elämä on ilman Zillaa. Ennen kaikki salasanat, käyttäjätunnkset, sähköpostit, piirrokset, ajatukset, kaikki liittyivät Zillaan. Kun tulin Kuubasta, minun oli pakko vaihtaa osa, koska en enää kestänyt kirjoittaa nimeä, jonka omistajaa en enää koskaan näkisi. Lyrren karsinan taulussa on vielä pätkä Zillan nimestä. Usein aloitan sanomaan "Zil-siis Lyrren karsina". Olen kasvanut Zillan kanssa. Zilla on kouluttanut minua.
Muistan ne hetket, jolloin itkin vasten Zillan harjaa. Muistan, miten ihanalta sen silkkinen karva tuntui.
Zilla oli erikoislaatuinen hevonen. Jos minä kallistuin vasemmalle, sekin kallistui vasemmalle, jotta en vahingossakaan tippuisi. Lyrre ja Anttu ovat sellaisia, että jos minä kallistun vasemmalle, niin ne ajattelee "JEE! Jotain äxöniä elämään!" ja lähtee oikealle. En kertaakaan tippunut Zillan selästä (ja se oli minulla 6 vuotta). Ratsastin maastossa sen kanssa pitkin ohjin, koska se ei katsellut mitään.
Mutta huono puoli on se, että opin elämään vaan Zillan kanssa. En pysty pitämään kuolaintuntumaa maastossa. En pysty olemaan varautunut sellaisiin "lumihankiloikkiin" mitä Lyrre tekee. En pysty olemaan varautunut pukituksiin (koska Zilla pukitti kerran minä selässään koko sen minullaoloaikana!).
Nyt jälkeenpäin minua kaduttaa se, että olin vaitonainen Lindalle sinä joulukuun viikkona, kun se oli meillä. En vain voinut sille mitään, koska oli niin raskasta joka päivä kokea se musertava asia. Ei Zillaa.
En oikeasti vieläkään älyä, miksi halusin kirjottaa tämän :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti